TARINA YHTEYDESTÄ

Terveiseni lukijalle. 

Elämäni ensimmäinen blogiteksti.

 Tämä tarina kirjoitti kuin itse itsensä, joten vapautan allekirjoittaneen kaikesta vastuusta. Vastuu on siis tässä tapauksessa lukijalla itsellään, eli sinulla. Enjoy!

Yhteys ei ole tekniikka, se on tapa olla.

Synnyin tänne olemalla puhtaassa yhteydessä sisäiseen ja ulkoiseen.

En tarvinnut sanoja, sillä kaikki tarvittava tieto eli jo minussa. 

Minä = kanava yhteydelle = tieto.

Olin yhtä kuin luonto, aistit ja ympäristö sekä ihmiset - luojani, vanhempani.

Tunsin paljon ja jokainen tunne kulki lävitseni, luonnollisesti ja spontaanisti.

Kehoni liikkui, ei väkisin tai puskemalla, vaan luonnollisesti ja spontaanisti.

Olin yhteydessä elämääni ohjaavaan energiaan, kuten uneen, nälkään ja tarpeisiini.

En kyseenalaistanut, pyydellyt anteeksi tai estellyt mitään, mikä oli minulle totta.
Puhdas olemisen tila.

Tunsin, kuinka minuun oltiin yhteydessä. Kuvailisin sitä ainakin yhdellä sanalla: rakkaus.
Se opetti minulle paljon. Yhteydestä syntyvä rakkaus, oli tuolloin minulle luonnollisin olemisen tapa

- täyttymys.

/

Jossain vaiheessa ajan edetessä, aloin aistimaan myös hätää, enkä silloin vielä ymmärtänyt miksi.
Oivalsin sen hädän olevan merkki siitä, että yhteys on katki. Yhteys vanhempiini, rakkauteen ja luonnollisimpaan tapaani olla, oli katki, kun sitä eniten tarvitsin.

Huusin ja itkin, kuin pyytäen ja anellen: kuule minut, näe minut, etkö tunne minua, tässä minä olen, minullakin on hätä!

Ehkä he (vanhempani), pyrkivät etsimään tietoa jostain muualta, jotta voisivat ymmärtää minua. Mutta heidän etsimänsä tieto ei löydy sieltä, ulkoapäin - minä tiedän sen.
Sillä minä olen se tieto, heillä on jo se tieto ja sen viisaus piilee yhteydessä.

Ilman yhteyttä, olemme hukassa. 

Ilman yhteyttä, kadotamme itsemme ja kun kadotamme itsemme, emme löydä toisiamme.

/

Aikaa kuluu.
Mitä tunnen, kuulen, näen ja aistin? Minussa syttyy tarve avautua tälle ympäristölle, maailmalle.

Siellä on niin paljon enemmän, kuin osasin odottaa.
Katselen ja kuulostelen, kehityn liikkuen tavalla, jota silmät eivät voi erottaa. Imen itseeni aistieni kautta tietoa, joka muodostaa käsitykseni maailmasta, yhteydestä, rakkaudesta, turvasta, valosta ja varjosta, tarpeista ja tunteista. Jotain minua suurempaa avautuu, laajenee ja se tapahtuu yhtälailla minussa, kuin ympäristössäni. Todellisuuteni ja tietoisuuteni kasvaa, eikä sille näy loppua. Se käy hiljaa ja huomaamatta.

Minua johdatetaan, opastetaan, opetetaan, sanallistetaan ja kanssani luodaan uusia tapoja kommunikoida. Ja vaikka toisinaan ihmettelen ja vastustelen, lopulta otan vastaan, koska luotan. Luotan siihen rakkauteen, johon synnyin ja sille uskollisena, seuraan.

Sisälläni koen, että minun kuuluu vastustaa, koska opastajani kertovat toisinaan tietoa, joka on ristiriidassa oman tietoni kanssa. Outoa.

Mutta lopulta minulla ei riitä voimia vastustaa. Heitä on enemmän ja he ovat vahvempia kuin minä.
Annan periksi.

/

Minusta tulee tarkkailija. Sisälläni elää oma todellisuus, maailma, jossa olen kuin kotonani. Ja sitten on tämä toinen maailma. Maailma, jossa elämme elämää, arkea, koulua, töitä, ihmisiä. On koti, rahaa, suhteet, terveys, tunteet, harrastukset jne.

/

Lopulta tuli se päivä, kun havahduin. 

Tämä niin kutsuttu elämä, minne se minua vie? Lähemmäs totuutta vai kauemmas siitä?
Kuka minä olen, mistä minä tulin? Mihin katosi se kaiken täyttävä viisaus, yhteys ja rakkaus?

Kysymyksille ei meinaa tulla loppua. Olen tulla hulluksi tai sitten tämä on vain älytöntä ja alan ymmärtää sen.

Kuljin kauas ja vielä pidemmälle. Piti oikein puskea ja mennä niin pitkälle, etten enää nähnyt, muistanut tai ymmärtänyt, kuka olin.

Kunnes olin niin kaukana ja yksin, ilman minkäänlaista yhteyttä. Olin niin kaukana yhteydestä, että kehonikin oli valmis pettämään alta.

Olinko kadottanut yhteyden myös siihen?
Ja samalla, kun kysyin tätä hiljaa mielessäni, tiesin jo vastauksen. 

/

Niin siinä sitten kävi, kuin itseään toteuttava ennustus.

Luovutin.
Romahdin.

Annoin sen tapahtua.

Laskin käsistäni kaikki ne langat, joissa epätoivoisesti roikuin.

Laskin irti kaikesta, minkä luulin kannattelevan minua, tunteakseni sen, että jokin tai joku, voisi kannatella nyt minua, silloin, kun sitä eniten tarvitsin.

/

En koskaan nimennyt ketä ja mitä kutsuin murtumiseni hetkellä kannattelemaan itseäni, mutta sain kuin ihmeen lailla kokea sen. 

Ne olivat ihmisiä, luonto, luovuus - se oli kuvailtavissa kaikessa yksinkertaisuudessaan - yhteys.

Se olin myös minä itse. Se miten valitsin ja kykenin tuntea, olla ja sallia kaiken tapahtua. Elin läpi sen kaiken, enkä pyristellyt vastaan.

/

Annoin sen puhdistaa. Se oli raakaa, riipivää ja rehellistä, spontaania ja luonnollista. Jollain ihmeellisellä tavalla nautin siitä. Ehkä siksi, että muistin sen kautta jotain. 

Muistin lävitseni virtaavat tunteet, itkun, ilon, rakkauden, vihan ja surun. 

Muistin aistit ja miten niiden kautta kommunikointiin ja oltiin yhteydessä.

Muistin luonnollisen tavan olla.
Puhdas olemisen tila.

/

Tämän täytyy olla lahja, ajattelin.

Puhdistin manipuloinnin ja menneisyyteni koodeja, ohjelmointeja ja oppeja. Puhdistin ja puhdistin, tavoilla, joita en ollut ennen edes ymmärtänyt, enkä ehkä nytkään. 

Mutta samalla kun puhdistin, koin yhteyden kasvavan, vahvistuvan ja löytyvän. Hitaasti ja luonnollisesti, ja pikku hiljaa, tunsin kaiken kirkkaammin.

Muutos käynnistyi ja sain siitä varmuuden.

/

En kokenut hukkuvani tähän tunteeseen, mutta silti mieleni olisi tehnyt räpiköidä, kuin hätääntynyt konsanaan. Tarttua toisinaan oljenkorteen jos toiseenkin. Mutta ei, en löytäisi palvelusta sieltä käsin.
Hoin mielessäni, että malta, sinä malttamaton mieli. Ei ole kiire. 

Vaikka ympäristö on kiusauksia täynnä - rauhoitu, hengitä, pysähdy.

Muista oman viisautesi näkymätön rytmi, jota ei voi silmillä nähdä. 

Luota, mutta luota tällä kertaa vain siihen puhtaimpaan viisauteen. Rakenna suhde siihen yhteyteen, joka kantaa alkuperäisen asiantuntijan valtikkaa - sinuun itseesi. 

Rakenna se luottamus vaikka horjuvin askelin, mutta lempeydellä. Rakenna se soturin voimalla, mutta sydän auki.

/

Rauhoittuiko mieleni?
No ei varsinaisesti.

Kysymyksiä tulvi senkin edestä.

Pyysin ja rukoilin, että vastaukset kysymyksiini ja kaikkeen siihenkin, mitä en osannut kysyä, tippuisivat syliini.

Olin aivan totaalisen väsynyt levottomuuteeni, eksymisen tunteeseen ja yhteydettömyyteen. Olin tullut pisteeseen, jossa oppiakseni taas, kuka olin ja löytääkseni takaisin yhteyteen, minun tulisi myöntää se, miten vähän tiesin ja ymmärsin - miten kauas olin todella kulkenut.

Ja mitä se saikaan aikaan...

/

Lisää hiljaista, hidasta avautumista, löytämistä, viisautta, muistamista, oivaltamista.

Kuin edessäni olisi ollut kompassi ja kartta kaiken aikaa, mutta en vain nähnyt niitä.
Mielessäni pyyhin kompassia pölystä hokien itselleni: 

- Voi luoja, miten sokea voi ihminen olla! Arvokkain kompassini, tienviittani - mitä minä olen mennyt tekemään?!

Syyllisyys nousi pintaan. Ei kevyesti kuin höyhen, vaan riipivästi - kuin hukuttaen alleen.

Olisin niin kovasti halunnut vastustella sitä, mutta en voinut sille mitään, en kerta kaikkiaan voinut.

/

Itkin ja huusin. Itkin ja huusin lattialla kaksinkerroin. 

Tuo tunne oli lävistää ja kokonaisvaltaista tuntemista. Puhdasta, repivää ja rehellisintä pitkään aikaan.

En voinut syyttää ketään muuta. Olin ollut liian heikko ja avuton, täysin muiden armoilla. 

Olin seurannut, koska en voinut muuta. 

Se tunne riepotteli minua, kuin jatkuvasti päälleni käyvät aallot.

Ja kun viimein annoin syyllisyyden tulla vastustelematta lävitseni, koko voimallaan - löysinkin jotain uutta. 

Löysin armoa. Armoa itseäni kohtaan.

/

Löysin myötätuntoa, jolla oli tärkeä viesti:

Et sinä olisi voinut mitenkään vastustella.
Kenenkään voimat eivät riitä sellaiseen.
Vain eksynyt voi löytää takaisin kotiin ja sinä olet oikealla tiellä. Tämä tie johtaa paratiisiin.

/

Olin aivan ihmeissäni kokemastani ja samalla niin kiinni totuudessa. Kuin hyökyaallon jäljiltä, huuhtoutunut rantaan.

Aistini veivät huomioini takaisin kompassiin ja karttaan. Tunsin jälleen yhteyden.

/

Tein lupauksen. Oli sen aika.

Jotta voin löytää minulle oikean suunnan, aion pitää yhteydestäni huolta - minä lupaan.

/

Vaikka tunsin rauhaa, niin samalla myös tunsin, että tämä valitsemani tie, ei olisi välttämättä yhtään sen helpompi kulkea, kuin mikään muukaan - mutta se on juuri oikea minulle.

Mistä tiedän sen?
Voin tuntea sen.

/

Ei enää puskemista. Se loppui kuin seinään. 

Kaikki ympäröivä, oli kuin viritetty soimaan tietyllä tavalla, tietyllä taajuudella ja minä olin oppinut kuulemaan, jos jokin ei soinut sisäisen säveleni lailla.

/

Se on tietoa, joka liikkuu tavalla, jota ei voi silmillä nähdä. Sen voi tuntea.

Se on muistamista, mistä on tullut ja keneksi on syntynyt. 

Se on luottamista: se kuka olen, on tarkoitettu olevaksi.

Se polku, jota kuljen, on tarkoitettu kuljettavakseni.

Tämä minulle tarkoitettu tie, on tärkein opettajani.

Otan sen lahjana vastaan, ja sellaisena saan sen myös kokea.

/

On olemassa yhteyttä ja on olemassa sen puutetta.

Yhteys itseeni, yhteys muihin, yhteys luontoon, yhteys ympäristöön, yhteys kaikkeen, mitä kutsut todellisuudeksi.

/

Yhteys ei ole tekniikka, vaan tapa olla.

Yhteys on tiedonlähde, viisaus ja synnyinoikeus. Se on lahja.

Rakkaudella, Miri Rantio 

Kirjoitettu ja julkaistu 25.7.2025