Kuinka paljon kipua sä kestät?
Jos ei edes itse huomaa ajattelevansa näin, niin se onkin normaalia, koska eihän sitä silloin edes tiedä paremmasta!
Heippa sinä ihana ihminen,
Tuntuu jotenkin tärkeälle sanoa sulle tässä kohtaa, miten erityiseltä musta tuntuu se, että sä olet kaikista maailman paikoista ja asioista päättänyt tai päätynyt lukemaan tätä - tässä ja nyt.
Mä en oikeastaan edes tiedä kuka sä olet tai tunnetaanko me, mutta mä ajattelin suhtautua sinuun, kuin ystävään.
Miksi? No ehkä siksi, että mä olen tässä kirjoittaessani jollain tavalla todella haavoittuvaisessa tilassa ja tuon näkyväksi sulle mun sydämen, sielun ja todellisuuden tasolta ripauksen asioita.
*
Mä en tavoittele tällä oikeastaan mitään, tai ehkä mä vaan uskottelen niin itselleni. Se voisikin olla mun seuraavan blogin aihe: Miksi me ylipäätään julkaistaan yhtään mitään, yhtään missään?
Aika mielenkiintoinen aihe (ja kysymys), jos multa kysytään.
*
Mutta tänään mä haluan puhua ihan jostain muusta.
Mä haluan puhua sun kanssa aivan erityisen tärkeästä aiheesta, nimittäin kivusta ja kärsimyksestä.
Mitä eniten mua kiinnostaisi tietysti käydä dialogia sun kanssa tästä aiheesta, mutta koska se ei ole tässä mahdollista, niin jos sopii, varaan puheenvuoron itselleni.
Toki kannustan sua lähestyään mua, (verkkosivut/some) mikäli haluat luoda yhteyttä, vaihtaa ajatuksia tai antaa palautetta. Tämä olkoon sinun käsissäsi, mitä ikinä päätätkin.
Mutta pidemmittä puheitta, siirrytään päivän aiheeseen...
Kuinka paljon kipua sä kestät?
Mä olen joskus elämässäni törmännyt tällaiseen kysymykseen.
Tai joku jossain toteaa (yleensä vähän sellaiseen ylpeään sävyyn): No pain, no gain! Eli suomeksi: Ei tulosta ilman tuskaa.
On varmasti tilanteita, joissa tämä pätee ja tilanteita, joissa ihminen kokee paineen alla saavansa tästä lisäboostia. Mutta mä vaan mietin, että millä hinnalla?
Toisinaan elämässä saattaa olla äärirajoilla, mutta mun näkemyksen mukaan oikeasti aika harvoin.
Ja onko edes silloin OK suhtautua siihen tilanteeseen niin, että on normaalia ikäänkuin pakottamalla puskea sen kivun ja kärsimyksen läpi?
Avaan vähän lisää.
*
Ootko säkin joskus ajatellut, että tuloksia ei tule ilman kipua ja kärsimystä?
Oletko säkin joskus ajatellut, että jonkun tärkeän asian vuoksi, kuuluu uhrata itsensä, omat tarpeensa ja toiveensa? Ehkä ohittaa oma keho, voimavarat, tunteet ja/tai psyyke?
Ootko säkin joskus sanonut kyllä, vaikka olisit halunnut sanoa EI? Heti sen jälkeen olet keksinyt itsellesi jonkun tosi pätevän selityksen ja ostanut sen - tai ainakin melkein.
...Ja ah niin ihanasti, sitten kuitenkin jälkikäteen olet miettinyt, että mikä helvetti mussa on vikana ja miten vaikeaa aikuisen ihmisen on sanoa ne kaksi kirjainta: E ja I ???
*
Ootko sä koskaan miettinyt, että onkohan se ongelma sittenkään yksinomaan minun tai minussa?
Vai voisiko sittenkin kyseessä olla meidän kulttuurin, ympäristön ja yhteiskunnan raameja?
Ja onko mm. historia (sotatraumat ym.) jättäneet perinnöksi kivun ja kärsimyksen kulttuurin, joka jollain tavalla vaatisi syvempää tarkastelua - niin yksilötasolla kuin yleisestikin?
Ja miten moni muukin asia voi ohjata meitä suhtautumaan asioihin näin?
*
Ja jos sä nyt mietit, että:
No enkö mä sitten saisi ajatella niin ja mitä pahaa siinä on?
Niin mun vastaus on, että:
TOTTAKAI SÄ SAAT AJATELLA. Minähän en ole asiantuntija siinä, mitä tulee sun elämään. Sinä olet!
MUTTA...
Tämä voi olla myös MAHDOLLISUUS ja todella tärkeä taitekohta sun elämässä, kun kauniisti sanottuna " herätys- ja hälytyskellot alkavat soimaan! "
Eikä mitenkään sillain: "plim plom" >> vaan sellaiset KAKOFONIALLA SOIVAT KIRKONKELLOT!!!
Niinku: "DING DONG, DING DONGGGG, DINGELI DONGGGGG!!!!
*
Mietitääs nyt ihan hetki.
Eli onko meidät ihmiset - sinut ja minut - heitetty tänne hornankattilaan paistumaan ja joku tuolla katsoo, kuin nälkäpeliä konsanaan tai sohvapeunan lailla huutaa, että: Hyvä, hyvä! No pain, no gain. Pure sitä hammasta, puske, suorita, juokse sitä oravanpyörää! Näe se maali sun silmien edessä. JUOKSE VÄHÄN KOVEMPAA, ETTEI MUUT SAA SUA KIINNI!
Ihan oikeasti... johan tässä hengästyy itsekin.
*
Avaamatta televisiota, niin kyllä mä välillä mietin, että paras reality on ihan tässä meidän silmien edessä, ilmielävänä. Elämä on melkoinen näyttämö ja ihmiset tarjoaa kyllä mielenkiintoisia rooleja tarkasteltaviksi.
Siksipä mä kysynkin sulta:
No milloin se maali tulee vai tuleeko sitä koskaan?
Milloin se tavoite on saavutettu, että voi taas hengittää?
Toiko se kärsimys täyttymystä tyhjyyteen?
Toiko se kivun sietäminen sulle onnea?
Oletko sä nyt ruoskinut itseäsi tarpeeksi, jotta pääsit johonkin lopputulemaan?
*
Jos mä olen ihan rehellinen, niin musta vähän tuntuu, että liian moni ajattelee näin ja se tekee mut TODELLA SURULLISEKSI. Ja musta vähän tuntuu, että tämä on liian monelle NORMAALIA.
Vai onko se niin, että jos ei edes itse huomaa ajattelevansa näin, niin se onkin normaalia... KOSKA EIHÄN SITÄ SILLOIN EDES TIEDÄ PAREMMASTA!
*
Ja jos sä olet tässä kohtaa ihan että: Mistähän sä nyt oikein puhut? Niin ONNEKSI OLKOON!
Se ehkä kertoo siitä, että olet saanut elämässäsi kasvatuksen, esimerkin tai kokemuksen, jonka myötä olet luonut terveen suhtautumisen kipuun ja kärsimykseen. Ja mun mielestä se on tässä yhteiskunnassa, jossa minä elän, jo aikamoinen saavutus!
*
Oletko säkin huomannut välillä, että kun juttelet jossain porukassa, niin jossain vaiheessa siitä voi tulla melkein sellainen huomaamaton kilpailu, että kenellä on kaikkein rankinta, eniten haasteita tai kuormitusta.
Tai soitat kuulumisia jonkun kanssa ja alatte kertoa, miten paljon on meneillään ja montako rautaa on tulessa... Jep, eikö vaan?
Olen itsekin tehnyt sitä ja teen siis huomaamattani edelleen. Nm. harjoittelijan leima otsassa!
*
Mutta mua kiinnostaakin se, että miksi me tehdään niin?
Ollaanko me esim. saatu jo lapsina enemmän huomiota kärsimyksen kautta? Silloinhan se olisi jo syvään juurtunut malli.
Onko kärsimyksestä tullut myös tapa tai lupa kohdata itsensä ja muut vähän empaattisemmin? Ikäänkuin niin ei voisi tehdä, siitä huolimatta, ettei kukaan kärsisikään.
*
Toisinaan pohdin, että onko tää elämä joku ihmeellinen ihmiskoe, ja että millaiseen prässiin sitä voikaan itsensä laittaa ja kauanko kestää, ennen kuin alkaa ruuvit ja mutterit lentelemään?
Näin äitinä mä ainakin ajattelen, etten toivosi sellaista tapaa suhtautua asioihin kenellekään, etenkään mun omille lapsille.
*
Ja älä nyt ymmärrä mua väärin. On todella tärkeää ja oleellista, että me ihmiset tulemme KOHDATUIKSI, NÄHDYIKSI ja KUULLUIKSI - niin hyvässä kuin pahassa. Sehän on terveen sekä turvallisen kohtaamisen, yhteyden ja ihmissuhteen sokeri & suola.
Kaikilla on elämässä niitä, kipua ja kärsimystä. Se on osa tätä kaikkea ja voisin kuvitella, että jokainen tulee saamaan niistä osansa. Mutta tässä tullaankin siihen, että VALITSEMMEKO me sen osaksi elämäämme SILLOINKIN, kun asiaa voisi lähestyä myös jonkin muun vaihtoehdon kautta? Kuten esim. ilo, nautinto, kunnioitus, yhteys ja/tai turva.
*
Mä olen itseasiassa omassa elämässäni maksanut todella kovaa hintaa siitä, että mun päässä on kaikunut nämä kuuluisat uskomukset: "Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Sen nyt vaan kuuluu sattua, pelottaa tai jännittää. Saavutukset vaatii uhrauksia. No pain, no gain."
Se on ollut täysin normaalia.
*
Tarkastellaanpa vähän sitä, mitä se on käytännössä mulle antanut:
Se on lisännyt syvää turvattomuutta.
Se on kannustanut ohittamaan itseni (mm. psyykkeeni, tunteeni, kehoni ja hermostoni).
Se on luonut epäluottamusta (elämään, ihmisiin, itseeni ja kokemuksiini).
Se on turruttanut minua.
Se on luonut vääristynyttä kuvaa suhteessani nautintoon, iloon, rakkauteen, kunnioitukseen, turvaan, luottamukseen, yhteyteen, kannatteluun, rohkeuteen, kehooni, mieleeni, vahvuuksiini... listaa voisi jatkaa ja jatkaa.
*
Kun nyt olen pienessä mielessäni summannut tätä kaikkea, olen tehnyt päätöksen:
NYT SAA RIITTÄÄ, EI ENÄÄ NÄIN. SIIS EI TODELLAKAAN NÄIN. Ja mä todella tunnen sen mun koko kehossa.
*
Se tarkoittaa sitä, että pienin askelin, mä alan tarkastella mun valintoja.
Mä alan tehdä pieniä ja isoja tietoisia valintoja, jotka vahvistaa uudenlaisia, kestävämpiä ja minun terveyttä tukevia päätöksiä. Mä valitsen mennä kohti turvaa, yhteyttä ja luottamusta.
Mä valitsen rakentaa ja tarkastella asioita, sillä osaamisella ja tietämyksellä mikä mulla nyt on.
Mä valitsen turvata mun nautinnon, rakkauden ja ilon. En siksi, etten mä kestäisi kipua, vaan siksi, ettei mun tarvitse.
Mä vahvistan itsessäni sitä, ettei mun tarvitse ansaita nautintoa, turvaa, iloa ja rakkautta, kärsimyksen ja kivun kautta.
Sen sijaan, ne saa olla totta mun jokapäiväisessä elämässä, mun valinnoissa ja suhtautumisessa itseeni sekä elämääni ja muihin ihmisiin.
Mä en enää halua ruokkia sitä uskomusta, että mä en voisi saavuttaa mun tavoitteita ja toiveita, ilman kipua ja kärsimystä.
*
Siksipä:
Mä toivotan kaiken hyvän osaksi mun ja mun perheen elämää. Mä haluan jäättää mun lapsille ja tämän maailman lapsille (ja miksi ei aikuisillekin) jäljen ja esimerkin siitä, että pehmeät arvot voivat johtaa hyvään, kestävään ja kauniiseen lopputulemaan.
Mä valitsen juhlistaa, arvostaa ja ylistää ihmisten synnyinoikeutta iloon, nautintoon ja rakkauteen!
Ja mä teen tämän kaiken enemmän kuin mielelläni, koska todennäköisesti joskus vanhana mummona, mä katson tätä hetkeä taaksepäin - suurella ylpeydellä ja kiitollisuudella.
*
Tähän loppuu kivun ja kärsimyksen (tietoinen ja/tai tiedostamaton) valitseminen ja ihainnointi - ilon, rakkauden, turvan ja nautinnon sijaan!
Tervetuloa menestys, runsaus, kiitollisuus, lempeys, hoiva, kunniotus, myötätunto, ilo, turva, riemu, tunteminen, tietoisuus, yhteys ja rakkaus!
Olen istuttanut siemenen ja tiedän, että tulen vielä nauttimaan tässä puutarhassa, kun joku kaunis päivä se kukoistaa ja kasvaa hedelmää! <3
Ehkä tapaamme siellä ?
Kiitos, että luit tänne asti. Kiitos, kun olet.
Rakkaudella, Miri
Kirjoitettu ja julkaistu 17.9.2025